23.7.2017

Järisyttävän kaunis teksti

Blogi on lomaillut heinäkuun, toivottavasti sinä myös :) Minä en... Kuukausi on ollut yksi elämäni hektisimmistä, ja olen pyhittänyt kaikki mahdolliset vapaahetket perheelle ja jättänyt kaiken muun odottamaan.

Pakko oli kuitenkin jakaa kanssanne tämä ihan mielettömän kaunis teksti, jonka puhelinta siivotessani (oli pakko, kun muisti täyttyi...) löysin. Bongasin sen viime keväänä tai talvena kirjastomme valokuvanäyttelystä, enkä kuollaksenikaan muista mikä näyttely se oli. Ottamassani kuvassa ei myöskään näkynyt tekstin kirjoittajaa, vain allekirjoitus "Äiti". Näyttelyssä oli tunnelmallisia kuvia kolmesta veljeksestä.

Tämä on niin 

Loppukesäkin tulee olemaan blogissa hiljainen, kirjoittelen tai laitan kuvia vain, jos jossain välissä on ihan aikuisten oikeasti perheeltä ja töiltä aikaa Nyt olen työreissulla New Yorkissa. Heräsin aamuviideltä, kaupat aukeavat myöhään tänään sunnuntaina, eikä nettikään suostunut toimimaan ennen kuin nyt, joten kerrankin oli luonteva hetki tähän :)

"Mitä te muistatte?

"Tule vaan tänne, tule, ihan mielettömän hieno auringonlasku. Tule varovasti. Ollaan näin kaikki, pidetään kiinni, ettei kukaan tipu."

Mitä te muistatte lapsuudestanne sitten, kun olette nuoria miehiä, aikuisia, ehkä vanhempia, ehkä isovanhempia? Muistatteko ne hetket, jolloin veljeys ja rakkaus voitti mustasukkaisuuden, ärtymyksen ja raivon toisianne kohtaan ja kun kiedoitte kätenne toistenne ympärille, ja kun te piditte toisistanne huolta maailmaa vastaan? Vai muistatteko ne hetket kun te huusitte ja kun minä huusin ja kun me kaikki huusimme ja kun minä huusin? Vai muistatteko sen kun pyysin teiltä anteeksi, kiedoin teidät kaikki kerralla pieneen äidinsyliini ja siinä me olimme neliömetrin alueella, kaikki rakkaus ja koko maailma ja tärkein mitä minulla on? Muistatteko miten minun sydän pauhasi rinnasta ulos juuri tuona hetkenä?

Muistatteko ne illat kun nukahditte toistenne sänkyihin, peittelitte toisenne, varmistitte monta kertaa, että veli on varmasti vieressä? Muistatteko miten aina ensimmäisenä aamulla kaipasitte toisianne, missä veli on? Muistatteko miten joka ilta luimme? Vai muistatteko ne illat ja yöt, jolloin minulla oli niin kiire ja olin niin väsynyt ja tuntui, että arki taipuu aaltona pääni yli hukuttaen minut juuri sillä sekunnilla ja jos yhtään en saa nyt happea niin hukun juuri sillä sekunnilla ja luin ilman ajatusta siitä mitä minä luin ja kenelle luin ja elin vain siitä hetkestä, että kohta täällä on hiljaista?

Muistatteko sen kun en aina jaksanut vastata siihen miksi isä on töissä ja milloin isä tulee ja mitä meillä on huomenna ruuaksi tai että mikä päivä tänään on ja että mitä minä teen sen jälkeen kun te nukutte? Kun te nukuitte, usein vain istuin ja muisti muuttui hetkessä muistoiksi ja mietin, kuinka onnekas olen omassa aallokossani kuunnellessani teidän unta.

Muistatteko ne illat, jolloin kannoin teitä yksitellen ulkoa sisälle kaikilla pienen äidin voimillani ja kun te huusitte ja kiljuitte toisillenne ja minulle ja kun minä yritin vain kiljua suuren äidin voimillani sisäänpäin etten vain kiljuisi ulospäin? Vai muistatteko ne illat, jolloin te autoitte toinen toisianne ja pesitte toisianne ja voitelitte kauraleipiä toisillenne ja laitoitte hammastahnat toistenne hammasharjoihin ja rakastitte toisianne sillä kaikella suurimmalla rakkaudella mitä pienen pojan suureen sydämeen mahtuu ja kun kannoin teidät yksitellen reppuselässä sänkyihinne pienet kädet kiedottuna kaulani ympäri? Kun kaikki rakkaus ja koko maailma ja tärkein oli siinä reppuselässäni. Mitä te muistatte tästä, sitä en voi tietää. Toivoisin, että muistatte sen miten pidimme toisistamme kiinni, ettei kukaan tippuisi.

Äiti"

Niisk. Tähän taiten kirjoitettuun tekstiin kiteytyy kaikki se, mitä itsekin olen kokenut. Kiitos sen kirjoittajalle.












Postauksen kuvat ovat taannoiselta kesäpäivältä, jolloin teimme veneretken hurmaavaan Kirjaisten kylään.

4 kommenttia

© AINA LÄHELLÄNI. Made with love by The Dutch Lady Designs.