16.5.2017

Pienet pojat eivät ole pullia

Pikkuveli odotti äitienpäivää ihan liekeissä. Jo monta iltaa aiemmin hän huokaili ja voihki, että koska se äitienpäivä oikein on, mä en jaksa odottaa!

Ja kyllä sitä kannattikin odottaa.

Muistan päivää myöhemmin lämmöllä. Päivää, jona kukaan ei riidellyt (!!!), jonka aamu alkoi lettukesteillä ja laululla, äiti sai kortteja, kukkia ja lahjoja ja vieläpä lisäksi valita musiikit perinteisellä kevätajelullamme. (Tämä tarkoitti sitä, ettei tarvinnut kuunnella repeatillä Samuli Edelmannin Ei mitään hätää, kuten nykyään poikien ollessa kyydissä. Kiva laulu, mutta rajansa silläkin.)

Kortista selvisi, että äiti on rakas...
... kun se on niin kiltti.
... kun se laittaa aina sen mekon päälle.
... kun se kattoo meidän kanssa telkkaria.
... koska se pesee mun hampaat.
... kun se antaa mulle pusun ja halin.

Ja vielä kortin luovutushetkellä lisätty:
... kun se vie mut nukkumaan.








Illalla löysin vielä sängystäni Pojan sinne piilottaman kukkasen ♥ En ehkä kestä.

Muisto siitä helpottaa kenties niitä tulevaisuuden hetkiä, kun huokailen tätä:


 :D

Yhtä hartaasti kuin äitienpäivää Pikkuveli on odottanut mökille pääsyä. Ja kohta, ihan kohta se koittaa, ja lähipäivinä päästään veneenlaskuun.

Aurinkoisia päiviä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti