Minulla on uusi auto. Tai siis jonkun toisen vanha, mutta minulle uusi.
Tämä nelipyöräisten sukupolvenvaihdos ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.
Olin aiemmin ajatellutkin ajavani vanhan autoni loppuun, olihan ilo ajella autolla, joka oli jo aikoja sitten maksettu pois. Nyt jälkikäteen kun miettii, se "loppuun" vain olisi tainnut olla ajankohtainen jo kauan aikaa sitten. Viitseliäämpi (ja rikkaampi) olisi heivannut entisen mäkeen jo kauan sitten. Minä kuitenkin jotenkin jämähdin siihen. Yhteistä matkaa (käytettynä ostamani) ranskattaren kanssa kertyi 11 vuotta ja 225000 km.
Jo vuosia sitten peräkontin luukun painonappi ponnahti ajon aikana irti ja katosi. Luonnollisesti juuri, kun olimme lähdössä matkalle. Ujutimme matkalaukut peräkonttiin takapenkin kautta. Jatkossa luukun sai auki ruuvimeisselillä. Pelkkää painonappia ei löytynyt mistään ja koko lukon vaihtaminen olisi maksanut monta sataa, joten en tullut vaihtaneeksi, kun olin kuitenkin ihan kohta vaihtamassa koko auton. Myös tuulilasi oli säröillä. Sitäkään en tullut vaihtaneeksi, kun olin kuitenkin ihan kohta vaihtamassa koko auton. Sama koski kuljettajan puolen häikäisysuojaa, joka lerpatti velttona paikallaan kiinnitysmekanismin hajottua. Mitäpä sitä vaihtamaan, kun olin kuitenkin ihan kohta vaihtamassa koko auton. Sumuvalojen umpiot olivat rikki. Mitäpä niitä vaihtamaan, kun...
Jäin autoni kanssa useita kertoja tien päälle. Ainakin palaneen sulakkeen, rikkoutuneen pakoputken, rikkoutuneen renkaan ja rikkoutuneen jakohihnan takia. Muista vioista huolimatta kyseessä oli kuitenkin varsin luotettava talviauto: ensimmäisen kerran se jätti käynnistymättä kylmän takia vasta kuukausi sitten, kun pakkasta oli -31c, enkä ollut muistanut laittaa sitä piuhan päähän yöksi.
Kyseinen autonvaihtoviikko jää muutoinkin muistoihin yhtenä historiani vaikuttavimmista autoiluviikoista.
Maanantaina iltapäivällä olin kauppakeskuksessa kaukana kotoa, aikomuksenani käydä nopsasti ostamassa synttäritarpeita Pikkuveljen kemuihin ja lähteä sitten hakemaan tenavat hoidosta. Kas! Keskuslukitus oli jäätynyt, enkä päässyt autoon. Yritin avaimella useita kertoja. Kävin ostamassa ja vaihtamassa avaimen pariston siltä varalta, että vika olisi siinä. Ei ollut. Palasin aina uudelleen autolle yrittämään. Lopulta soitin Miehelle, joka jätti työhommat kesken ja lähti hakemaan minua.
Hän ajoi luokseni, pysäköi autoni viereen ja tuli kokeilemaan. Kuka yllättyy, kun kerron, että ovi aukesi heti? Olin yrittänyt avata ovea jokaisessa mahdollisessa avaimen asennossa, mutta ei. Mies sohaisi kerralla oikeaan. Onneksi on sellainen puoliso, joka ajaa vaikka toiselta puolelta pääkaupunkiseutua avaamaan vaimolleen oven ;) Tämä episodi käynnisti kuitenkin jo ajatuksissa muhimassa olleen autonvaihtoprosessin.
Varasin ajan yhden potentiaalisen auton koeajoon.
Vanha auto seisoi ulkona pari päivää. Koeajopäivänä heräsimme -30c pakkasaamuun. Ei käynnistynyt. Soitin Miehelle, joka neuvoi puhelimitse kaapelikäynnistyksen salat. (Neuvominen tässä tapauksessa, juuri ennen palaverin alkua = "Kato ohjekirjasta miten ne laitetaan.")
Ei lähtenyt. Kireähkötunnelmainen puhelu Miehelle, joka myönsi, että vika ei välttämättä ollut huonosti laitetuissa kaapeleissa (akku kun oli "vähän" hankalassa paikassa...), vaan ehkä vara-akussa, joka oli viettänyt yön pihalla. Soitin ja siirsin koeajon seuraavaan päivään. Auto piuhan päähän. Puolen tunnin päästä ei inahtanutkaan, puolentoista tunnin päästä jo kuitenkin käynnistyi ja pääsin töihin.
Seuraavana aamuna kottero ei lohkolämmittimen käytöstä huolimatta käynnistynyt. Uusi kaapelikäynnistysyritys, nyt Miehen valmiiksi lataamalla vara-akulla. Bingo! Pääsin köröttelemään koeajoon. (Kunhan olin ensin liottanut kohmeisia sormiani vartin verran kuumassa vedessä...)
Ensimmäinen auto ei ollut minun juttuni, huomasin heti, kun istahdin sisään. Pienen lenkin jälkeen kiitin kohteliaasti ja lähdin kännykän navigaattori matkaseuranani kohti seuraavaa, 50 km:n päässä sijaitsevaa kohdettani.
Matkalla kännykästä loppui akku, luonnollisesti. Olin kaiken varalta tyhjentänyt vanhan autoni kaikesta tavarasta, siinä mukana jäi iloisesti kotiin myös kännykän autolaturi. Muistin kartalla näkyneen ensimmäisenä kohteenani Leppävaaran. Ajelin sinne ja ostin ensimmäiseltä vastaantulevalta huoltoasemalta viimeisenä hyllyssä nököttäneen laturin. Matka jatkui, puoli tuntia myöhässä aikataulusta.
Tiesin heti seuraavaan koeajomasiinaan istahtaessani, että tässä se on. Aikaa oli melko vähän ja jouduin poistumaan kaupantekotilanteesta vähän kesken ehtiäkseni töihin. Kävin allekirjoittamassa osan papereista seuraavana päivänä.
Pikkuinen haikeus kyllä iski, kun ajelimme vanhan autoni ohi, ja se jäi sinne pakkaseen yksin seisomaan. Viikon kokemusten jälkeen en kuitenkaan jäänyt itkemään perään.
Viimeiseen asti, kynsin hampain, se koitti pitää kiinni yhteisestä elostamme. Iso, valkoinen jenkki kuitenkin vei jalat alta ja heitin hyvästit pienelle, sirolle ranskattarelle. Au revoir! Kiitos yhteisestä matkasta ♥
PS. Voittoa kotiin ei vienyt se automyyjä, joka lausahti tavatessamme, että "No niin, se on prinsessa lähtenyt vähän autoa koeajamaan." Autonvaihto olisi muuten paljon kivempaa puuhaa, jos sen voisi hoitaa ilman niitä myyjiä.
Tämä nelipyöräisten sukupolvenvaihdos ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin.
Olin aiemmin ajatellutkin ajavani vanhan autoni loppuun, olihan ilo ajella autolla, joka oli jo aikoja sitten maksettu pois. Nyt jälkikäteen kun miettii, se "loppuun" vain olisi tainnut olla ajankohtainen jo kauan aikaa sitten. Viitseliäämpi (ja rikkaampi) olisi heivannut entisen mäkeen jo kauan sitten. Minä kuitenkin jotenkin jämähdin siihen. Yhteistä matkaa (käytettynä ostamani) ranskattaren kanssa kertyi 11 vuotta ja 225000 km.
Jo vuosia sitten peräkontin luukun painonappi ponnahti ajon aikana irti ja katosi. Luonnollisesti juuri, kun olimme lähdössä matkalle. Ujutimme matkalaukut peräkonttiin takapenkin kautta. Jatkossa luukun sai auki ruuvimeisselillä. Pelkkää painonappia ei löytynyt mistään ja koko lukon vaihtaminen olisi maksanut monta sataa, joten en tullut vaihtaneeksi, kun olin kuitenkin ihan kohta vaihtamassa koko auton. Myös tuulilasi oli säröillä. Sitäkään en tullut vaihtaneeksi, kun olin kuitenkin ihan kohta vaihtamassa koko auton. Sama koski kuljettajan puolen häikäisysuojaa, joka lerpatti velttona paikallaan kiinnitysmekanismin hajottua. Mitäpä sitä vaihtamaan, kun olin kuitenkin ihan kohta vaihtamassa koko auton. Sumuvalojen umpiot olivat rikki. Mitäpä niitä vaihtamaan, kun...
Jäin autoni kanssa useita kertoja tien päälle. Ainakin palaneen sulakkeen, rikkoutuneen pakoputken, rikkoutuneen renkaan ja rikkoutuneen jakohihnan takia. Muista vioista huolimatta kyseessä oli kuitenkin varsin luotettava talviauto: ensimmäisen kerran se jätti käynnistymättä kylmän takia vasta kuukausi sitten, kun pakkasta oli -31c, enkä ollut muistanut laittaa sitä piuhan päähän yöksi.
Kyseinen autonvaihtoviikko jää muutoinkin muistoihin yhtenä historiani vaikuttavimmista autoiluviikoista.
Maanantaina iltapäivällä olin kauppakeskuksessa kaukana kotoa, aikomuksenani käydä nopsasti ostamassa synttäritarpeita Pikkuveljen kemuihin ja lähteä sitten hakemaan tenavat hoidosta. Kas! Keskuslukitus oli jäätynyt, enkä päässyt autoon. Yritin avaimella useita kertoja. Kävin ostamassa ja vaihtamassa avaimen pariston siltä varalta, että vika olisi siinä. Ei ollut. Palasin aina uudelleen autolle yrittämään. Lopulta soitin Miehelle, joka jätti työhommat kesken ja lähti hakemaan minua.
Hän ajoi luokseni, pysäköi autoni viereen ja tuli kokeilemaan. Kuka yllättyy, kun kerron, että ovi aukesi heti? Olin yrittänyt avata ovea jokaisessa mahdollisessa avaimen asennossa, mutta ei. Mies sohaisi kerralla oikeaan. Onneksi on sellainen puoliso, joka ajaa vaikka toiselta puolelta pääkaupunkiseutua avaamaan vaimolleen oven ;) Tämä episodi käynnisti kuitenkin jo ajatuksissa muhimassa olleen autonvaihtoprosessin.
Varasin ajan yhden potentiaalisen auton koeajoon.
Vanha auto seisoi ulkona pari päivää. Koeajopäivänä heräsimme -30c pakkasaamuun. Ei käynnistynyt. Soitin Miehelle, joka neuvoi puhelimitse kaapelikäynnistyksen salat. (Neuvominen tässä tapauksessa, juuri ennen palaverin alkua = "Kato ohjekirjasta miten ne laitetaan.")
Ei lähtenyt. Kireähkötunnelmainen puhelu Miehelle, joka myönsi, että vika ei välttämättä ollut huonosti laitetuissa kaapeleissa (akku kun oli "vähän" hankalassa paikassa...), vaan ehkä vara-akussa, joka oli viettänyt yön pihalla. Soitin ja siirsin koeajon seuraavaan päivään. Auto piuhan päähän. Puolen tunnin päästä ei inahtanutkaan, puolentoista tunnin päästä jo kuitenkin käynnistyi ja pääsin töihin.
Seuraavana aamuna kottero ei lohkolämmittimen käytöstä huolimatta käynnistynyt. Uusi kaapelikäynnistysyritys, nyt Miehen valmiiksi lataamalla vara-akulla. Bingo! Pääsin köröttelemään koeajoon. (Kunhan olin ensin liottanut kohmeisia sormiani vartin verran kuumassa vedessä...)
Ensimmäinen auto ei ollut minun juttuni, huomasin heti, kun istahdin sisään. Pienen lenkin jälkeen kiitin kohteliaasti ja lähdin kännykän navigaattori matkaseuranani kohti seuraavaa, 50 km:n päässä sijaitsevaa kohdettani.
Matkalla kännykästä loppui akku, luonnollisesti. Olin kaiken varalta tyhjentänyt vanhan autoni kaikesta tavarasta, siinä mukana jäi iloisesti kotiin myös kännykän autolaturi. Muistin kartalla näkyneen ensimmäisenä kohteenani Leppävaaran. Ajelin sinne ja ostin ensimmäiseltä vastaantulevalta huoltoasemalta viimeisenä hyllyssä nököttäneen laturin. Matka jatkui, puoli tuntia myöhässä aikataulusta.
Tiesin heti seuraavaan koeajomasiinaan istahtaessani, että tässä se on. Aikaa oli melko vähän ja jouduin poistumaan kaupantekotilanteesta vähän kesken ehtiäkseni töihin. Kävin allekirjoittamassa osan papereista seuraavana päivänä.
Pikkuinen haikeus kyllä iski, kun ajelimme vanhan autoni ohi, ja se jäi sinne pakkaseen yksin seisomaan. Viikon kokemusten jälkeen en kuitenkaan jäänyt itkemään perään.
Viimeiseen asti, kynsin hampain, se koitti pitää kiinni yhteisestä elostamme. Iso, valkoinen jenkki kuitenkin vei jalat alta ja heitin hyvästit pienelle, sirolle ranskattarelle. Au revoir! Kiitos yhteisestä matkasta ♥
PS. Voittoa kotiin ei vienyt se automyyjä, joka lausahti tavatessamme, että "No niin, se on prinsessa lähtenyt vähän autoa koeajamaan." Autonvaihto olisi muuten paljon kivempaa puuhaa, jos sen voisi hoitaa ilman niitä myyjiä.
Onnea uudelle menopelille. Täytyy myöntää, että melkoinen seikkailu sinulla oli vanhan auton kanssa. Tarjosi näin lukijalle ihan hilpeitä hetkiä, vaikka ymmärrän kyllä että sinua ei tainnut aina naurattaa =D.
VastaaPoistaHih, ei kyllä tosiaan hetkittäin ole naurattanut, mutta onneksi näin jälkeenpäin kyllä :D
Poista