Tästä alkaa arki

13.1.2014

Tänään jäin hämmentyneenä kotiin kaksin Vauvan kanssa. Miehen isyysvapaa päättyi, ja Poika meni hoitoon. Ihan epätodellinen olo! Jospa nyt tulisi taas vähän enemmän kirjoiteltua, kun alkaa elämä voittaa ja tuntuu siltä, että alkaa vähitellen toipua.

Vähän haasteelliselta tosin tuntuu tämä kirjoittelu raskaus-/imetysdementian vaivatessa - ajatus katkeaa koko ajan. Mies tässä eräänä päivänä totesikin, että ihmiset olettavat ihan väärin avaruuden mustan aukon olevan täynnä pesukoneeseen kadonneita, parittomia sukkia. Sen sijaan se on kuulemma täynnä raskaana olevien ja imettävien naisten ajatuksia :D En oletettavasti ole ollut viime aikoina erityisen tasokasta keskusteluseuraa... Ja keskusteluilla en muuten tässä tarkoita mitään sen syvällisempää ajatustenvaihtoa... omat haasteensa on ihan arjen asioista neuvottelemisessakin, kun unohdan asian, josta on keskusteltu ihan saman tien - välillä jopa kesken lauseen ;)

Pidämme esikoisen hoidossa toistaiseksi. Hän on erittäin touhukas ja vaatii kovasti huomiota, ja tuntuu viihtyvän hoidossa tosi hyvin. Hän oli itse vauvana aika vaativa, eikä viihtynyt hetkeäkään yksikseen. Ajattelin, että katsomme millainen uusi tulokas on, ja katsomme sitten jatkoa sen mukaan. Toistaiseksi (ja nyt pitää kyllä  koputtaa puuta...) Vauva vaikuttaa hurjan rauhalliselta, eli jos tilanne olisi jatkossakin sama, haluaisin varmasti muuttaa esikoisen hoitokuvion osa-aikaiseksi. Tuntuu, että on häntä ihan hirmuinen ikävä koko ajan, varsinkin kun viime aikoina hoitaminenkin on jäänyt ihan Miehen vastuulle. Eilisilta oli ihana: nyt, kun minun oloni on alkanut vähän helpottaa, pystyin hoitelemaan Pojan kanssa iltapuuhia kahdestaan Miehen saunoessa ja Vauvan nukkuessa. Oli yksi niistä harvoista hetkistä synnytyksen jälkeen, kun tuntui siltä, että kyllä tästä arjesta selvitään ;) ja siltä tuntuu onneksi edelleenkin!

Kotiintulomme oli tosiaan melko kaoottinen esikoisen sairastaessa ja minun ollessani niin kipeä, kuin olin. Onneksi Vauva on niin tyytyväisen oloinen, kuin tähän asti on ollut...! Muutama sellainen hetki oli, että Poika, Vauva ja  minä itkimme kuorossa - yksi kuumeisena, yksi muuten vaan (nälkä tai vaippa kai ne todennäköisimmät syyt aina ovat...) ja minä kivusta - mutta onneksi nuo hetket jäivät kuitenkin harvalukuisiksi. Maailman paras Mies sai hienosti homman täällä toimimaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sisällön tarjoaa Blogger.